Riitta Räsänen on ikääntyneiden hoidon käytännön toteutuksen huippuasiantuntija. Hän on toiminut johtamisen, kehittämistyön ja opetuksen parissa sosiaali- ja terveydenhuollossa ja vanhuspalveluissa. Halu edistää iäkkäämpien ihmisten elämään ja palveluja on saanut hänet tekemään myös tutkimustyötä.

Suomen vanhustenhoidon tilanne on kaaottinen, silti sen uudistaminen on kuin hölmöläisten peiton jatkamista. Yhtäälle lisätään toisaalta poisottaen. Jokainen hallitus ja sen vastuuministeri ovat halunneet jättää sormenjälkensä vanhuspalveluihin. Ja ne kyllä totta vie näkyvät: Suomi käyttää vanhuspalveluihin muita Pohjoismaita vähemmän rahaa, eikä kokonaisuus ole kenenkään hallussa.

Uudistuksia kuin mielijohteesta

Kun uudistuksiin hypätään lähes kuin mielijohteesta, seuraukset ovat karmeita. Valtionosuusuudistuksella (1993) haluttiin kuntien toiveesta lisätä niiden omaa päätöksentekoa ja vähentää valtion ohjausta. Valtion ohjauksen myötä vähenivät kuitenkin myös valtionosuudet.

Valtionosuusuudistus iski myös vanhusten laitoshoitoon ja sen tilalle riennettiin rakentamaan palveluasumista. Kun päästiin 2000-luvulle, passivoiva laitoshoito olikin syypää lähes kaikkeen: huonoon laatuun ja toimintakulttuuriin sekä korkeisiin kunnalle lankeaviin kustannuksiin. Politiikan ja rahan tekijät ”keksivät”, että avopalvelut se pitääkin kaikki vanhukset hyväkuntoisina ja kunnan osuuden pienenä. Ei siis muuta kuin kaikki vain kotona asumaan! Unohdettiin kuitenkin varmistaa kotihoitopalvelut (kuten henkilöstömäärä ja osaaminen) heitä siellä hoitamaan. Nyt moni vanhus itkee yksinäisenä oman kotinsa vankina.

Kodiksi ruvettiin kutsumaan myös palveluasumista. ”Siellä avohoidossa kaikki on aktiivista ja kaunista, eikä kukaan laitostu”, sanottiin minullekin aikoinaan ihan kunnanjohtajan suulla. Avohoitoako on asuminen ja hoiva lukittujen ovien takana? Sielläkö kaikki aina vain entistä aktiivisempana elävät? Minne on jäänyt edes vähäinen ymmärrys ihmisen biologiasta?

Huonoa vai huonosti tehtyä kilpailuttamista?

Viime vuonna ryöpsähtäneen hoivakriisin alussa kuntia syytettiin huonosta vanhuspalvelujen kilpailuttamisen taidosta, minkä vuoksi yksityinen sektori on saanut tuottaa laadultaan monenkirjavaa hoivaa. Päinvastoin. Kunnat hioivat tarjouspyyntönsä teräksen koviksi ja kilpailuttivat hinnat ihan viimeiseen euroon asti sivuuttaen tietoisena laadun. Toki poliitikkojen suosiollisella kätilöinnillä, vaikka he eivät ehkä kaikki sitä tiedostaneetkaan. Tie hoivajäteille avautui, sillä vain ne pystyivät tarjoamaan palvelujaan käytännössä jopa alle tuotantokustannusten. Mutta kun voittaa kilpailutuksen alihinnalla, on pakko karsia kuluja ja laittaa laatu sivuun.

Kun vanhuspalvelujen maine on nyt saatu mahdollisimman huonoksi, hätälaskuna sorvataan regulaatio henkilöstömitoituksesta. Nytkö on laatu sitten taattu? Uskokoon, ken tahtoo. Minä en.

Ensin on tehtävä perusteellinen toiminnan suunnitelma ja lisäresursoinnin kohdentaminen toimintakulttuurin uudistamiseksi ja prosessien kuntoon laittamiseksi. Mikään ei muutu, jos lisähenkilöstö vain sujautetaan entisten sekaan. Eikä laadun omavalvontakaan onnistu, ellei tiedetä mitä valvoa ja miksi.

Ellei johtaminen muutu, mikään ei muutu. Vaatimusten kaivo sen kuin vain syvenee.

Riitta Räsänen, YTT, TtM, erikoissairaanhoitaja

Pin It on Pinterest